Moni paikkakunta kärsii väestöpulasta. Väkeä yritetään houkutella paikkakunnalle isoilla maakuntalehtien mainoksilla. Mainosten paikkakunnat ovat rauhallisia kiireettömiä vuosikymmenten takaisia maaseutupitäjiä, joissa väki elää yhteisöllisyyden auvossa. Virkamiestasolla uudenvuodenpuheissa paikkakunnalle kaivataan ihmisiä, verotulojen takia tietenkin.

Käytännössä pienillä paikkakunnilla ei ole valmiuksia ottaa ihmisiä vastaan saati pitää heitä kuntalaisina. Pienten paikkakuntien ongelma on se, että ne eivät ymmärrä ulkopaikkakuntalaisen arvoa muuna kuin verotulon tuojana. Ei ymmärretä, että heillä olisi tuoreita ajatuksia yritysten ja yhteisöjen kehittämisestä. Väitän, että nämä jos mitkä olisivat niitä aseita, joilla paikkakunta voisi kilpailla asukkaista. Avoin, ystävällinen, uudistusmielinen, innovatiivinen, moniarvoinen paikkakunta pystyy kääntämään asukaslukunsa nousuun. Pelkät edulliset tonttihinnat eivät ole pitkälle johtava ratkaisu. Kukaan ei halua asua sisäänpäin lämpiävässä ahdasmielisessä paikassa, vaikka talon saisi puoli-ilmaiseksi.

Yksi ahdasmielisyyden merkki on työpaikkojen täyttökäytäntö. Sijaisuudet ja määräaikaiset työpaikat ovat auki ulkopaikkakuntaisille harvoin, mutta joskus näitä jämähommia ei löydy naapuria tai serkkua tekemään, ja silloin joudutaan etsimään jopa ihan työpaikkahakemuksella joku toispaikkakuntalainen. Tarkoituksellisesti toistaiseksi jatkuviin töihin tahi virkoihin ei valita muualta tulleita ihmisiä. Nämä paikat täytetään siskolla, veljellä, serkulla tai naapurilla. Paikkoja ei edes pistetä auki, koska työntekijä löytyy lähipiirissä. Kunnan hommiin joudutaan usein lakisyistä laittamaan avoin työpaikkailmoitus. Käytännössä nämä hommat on täytetty eivätkä paikat siis aidosti ole auki. Virkaan valitaan ihminen, joka virkaa on jo hoitanut, kun on päässyt työtä suhteilla jo aiemmin tekemään. Paikka on siis muodollisesti auki, mutta sitä ei aikomustakaan täyttää kenelläkään vieraalla. Yrityksissä paikkoja ei edes tarvitse valeaukaista.

Joskus käy niin omituisesti, että johonkin firmaan otetaan toistaiseksi-työsopimuksella muualta tuleva ihminen töihin. Hänestä ei kuitenkaan koskaan ole kotipaikkakunnan veroiseksi työntekijäksi. Kun yritys saneeraa, ensimmäisenä firmasta lähtee lomille tai irtisanotaan se, joka on viimeksi tullut. Tuotannollisista tai taloudellisista syistä ei koskaan irtisanota sitä naapuria, joka on työskennellyt firmassa 30, 20 tai 10 vuotta. Toki työantajan on helpompi ja jopa turvallisempi veljeillä kotikylillään, käydä kaupassa ja pubissa, kuin jos hän pettäisi kotikylän ja ei antaisikaan potkuja muualta tulleelle. Vaatisi siis melkoista rohkeutta, että ovea näytettäisiinkin jollekin muulle kuin viimeksi tulleelle, usein nuorelle työntekijälle. Tällaista viidakon rohkeutta ei työnantajilla ole. Toki käytäntö on inhimillistä. Kukapa haluaisi kotikylillä seinänvieriä pitkin liikkua? Pikku paikkakunnilla työntekijän ansioksi katsotaan siis kotipaikkakuntaisuus. Monipuolinen työkokemus, innovatiivisuus, idearikkaus, uskallus, tuoreet ideat, työinto, halu kehittää työtä tai työpaikkaa eivät paina vaakakupissa hyttysen ulosteen vertaa, kun irtisanottava pitää valita. Työpaikkakelpoisuus on ihan jotain muuta kuin pätevyys suorittaa työtehtävää.

Nämä naapurien ja perheenjäsenten suosimiset voi kuka tahansa ulkopaikkakuntalainenkin todistaa. Ei tarvitse kuin hieman selailla internetissä kunnan lautakuntien pöytäkirjoja. Joitakin työpaikkapäätöksiä ei päästetä lautakuntiin asti, vaan työnantaja voi tehdä työntekijäpäätökset omin päin. Näin tuplavarmistetaan, että varmasti kukaan ei tule sörkkimään hyvävelijärjestelmää – tosin tuskin lautakunnassakaan istuisi yhtään petturia. Jos työpaikat olisi oikeasti avoimesti haettavissa, ei kunnasta varmasti löytyisi useampia työyksiköitä, joissa ovat sisarukset tai serkukset töissä. Tällainen tuurihan olisi lähellä lottovoittajan tuuria! Todistettavasti työpaikat jaetaan suhteilla kotipaikkakuntalaisille.

Miksi juhlapuheissa pienille paikkakunnilla mantran tavoin hoetaan, että pitäisi saada uusia asukkaita, kun mitään aitoa valmiutta ei ole ottaa saati pitää ketään? Veroeurot kyllä kelpaisivat. Jos kunta taas aikoisi tehdä töitä rahansa eteen, olisi syytä alkaa aidosti arvostaa uusia asukkaita. Jos ja kun uusien ihmisten työpanos paikkakunnan pelastajina ei kiinnosta, kannattaa muuttaa uudenvuodenpuheiden sisältöä. Paikkakunnan kannattaisi alkaa vaikkapa lotota, jos haluaa pelkästään rahaa ilman valmiutta antaa mitään.

On fakta, että nykyisin on iso joukko ihmisiä, joilla ei ole kotipaikkaa, koska ehkä jo heidän vanhempansa ovat joutuneet muuttamaan työn perässä. Tämä juureton joukko etsii paikkaa, jossa elää. Työn perässä poukkoileva sukupolvi on jo nyt monipäinen. Tämä sukupolvi asuu vuoden siellä, toisen täällä. Pikkuisia paikkakuntiakin kokeillaan. Lopulta henkinen koti löytyy kaupungista, jossa asuu omanlaisia juurettomia ihmisiä. Aika harva tästä joukosta oikeasti edes haaveilee pienellä paikkakunnalla asumisesta. Kun joku tällainen uskalikko kuitenkin muuttaa pätkätyön perässä pienelle paikkakunnalle tai kokemuksen puutettaan jopa ”pysyvämmän” työn perässä, kovin äkkiä tehdään selväksi, ettei vieraita kaivata. Vain verotulo kelpaa. Tuntuu sangen ristiriitaiselle.

Aina silloin tällöin joku sinisilmäinen tilapäisen työn saanut muuttaja erehtyy ostamaan halvan hinnan takia talon ja jopa siis asettumaan paikkakunnalle toviksi. Toki kovin kauan ei työttömänä viitsi paikkakunnalla asua, vaan on muutettava takaisin kaupunkiin. Kovin kauaa ei työmatka-ajokaan kiinnosta. Mitä tekee tällainen kuntamuuttaja, jota ei kelpuuteta kuin verotulon tuojaksi? Mitä tekee se, jonka työkyky ei kiinnosta? Mitä tekee pätevä työntekijä, jonka yt-neuvotteluissa päihittää se, jonka ansioluettelossa lukee työnjohtajan naapuri? Mitä tekee se työnhakija, joka ei pääse edes työhaastatteluun, kun se täyttyy ihan muilla kriteereillä kuin työpätevyydellä?

Hän muuttaa pois. Väki vähenee. Juhlapuheissa ollaan huolestuneita väkiluvun laskusta.

Joku ei muuta joidenkin inhimillisten seikkojen vuoksi välittömästi pois paikkakunnalta. Jääkö hän avuttomana ja alistettuna tyytyväiseksi veronmaksajaksi? Viimeistään kun lapset lähtevät peruskoulun jälkeen jatko-opintoihin, koko perhe muuttaa pois. Mitäpä tehdä paikkakunnalla, johon ei kotiuteta. Työ on yksi tärkeimmistä kotiuttajista. Sen kautta välittömästi tai välillisesti ihminen löytää ihmissuhteita. Kun paikkakunnalla ei käy kuin nukkumassa, ei tällainen paikkakunta kodiksi koskaan tule. Sieltä on sama muuttaa työn perässä minne vaan. Veroja ei suinkaan makseta tällaiseen kuntaan pysyvästi.

Monet pienet paikkakunnat kaipaisivat avoimuutta nurkkakuntaisuuden tilalle. Viisas kunta näkisi muualta tulleen ihmisen henkisen pääoman arvokkaana, ei uhkana.

Kun kunnassa lasketaan väestöpohjaa ja ihmetellään, kuinka optikkoliikettä ei kannata pitää auki lauantaisin, huonekaluliike ei menesty tai kukkakauppa sulkee ovensa iltaviideltä, voin vihjaista, että sormella voi osoittaa katkeroituneeseen sisäpiiriin hyväksymättömään joukkoon. Me emme osta tältä asuinpaikalta mitään. Haemme silmälasimme ja ruokamme muualta. Tokihan se on paljon kätevämpääkin. Äänestämme jaloilla sen minkä pystymme.

Hyvä kello kauas kuuluu, paha paljon kauemmaksi.